Nostan päätä hitaasti ylös tarkistaakseni kellonajan vaikkei sillä ole oikeasti minulle mitään merkitystä. Aika on merkityksetön, päivä on merkityksetön. Nousen kuitenkin ylös sängystä. Haahuilen parvekkeelle tupakalle, keittelen kupin pikakahvia ja istahdan tietokoneelle. Luen lehdet vaikka uutiset ovat etäisiä ja merkityksettömiä. Surffailen facebookissa vaikka muiden into puuhailla ja vireys ja elämän jano ärsyttävätkin. Tuntuu epäreilulta.

Samaa rataa haahuilen koko päivän. Polttelen tupakkaa, katson telkkaria näkemättä oikeastaan mitään ja lueskelen netistä juttuja, niiden merkitsemättä minulle mitään.Päivä kuluu odotellessa iltalääkkeiden tuomaa helpotusta, nukahtaminen.

Neljä kuukautta olen nyt elänyt tässä merkityksettömyyden tilassa. Aluksi kaikki oli täysin mustaa, toivon tunnetta ei ollut, en nähnyt elämässä mitään merkityksellista, halusin vain nukkua, nukkua pois. Lääkitys on kuitenkin vähän helpottanut oloa ja maailma ei ole enää musta. Se on tummansininen kuin yötaivas ja siellä vilkkuu tähtiä, pieniä toivon kipinöitä.

Yritän edetä tässä juoksuhiekassa ylös ja kohti tähtiä. Juoksuhiekasta on vaikea päästä ylös, mutta jatkan yrittämistä. Ystäväni, autathan minua. Sano minulle, että me selvitään tästä. Älä sano minulle, mene ulos se piristää. Se nimittäin piristää vasta sitten, kun olemme selvinneet juoksuhiekasta asfaltille.

Bipo on osannut viskoa minua hyvin rajusti viimeisn vuoden aikana. Olen ollut äärettömän sairas joitain henkireikiä lukuunottamatta. Tämä on sellaista sairauden lasikaton alla olemista. Minä en tiedä onko sen lasikaton toisella puolella pimeää ja tuntematonta, onko siellä ehkä jopa kuolema vai olisiko sittenkin paraneminen.

Täällä minä leijun sen lasikaton alla, välillä pohjalla ja välillä kattoa hipoen. Lasikaton läpi ei pääse rikkomatta sitä ja vaatii rajua rohkeutta mennä ja rikkoa se, toisaalta on epämiellyttävää ja toivotontakin leijua täällä välimaastossa edestakaisin ja kuvitella tekevänsä niin koko loppuelämänsä. Tämä leijuminen sairauden lasikaton alla tuntuu kuin joku muu ohjailisi minua, painaisi alas ja nostaisi ylös, kuin tuuli tekee höyhenelle. Oma päättäväisyys ja usko horjuu tällaisessa tilassa kuin niillä ei olisi mitään merkitystä.

Sairauden lasikatto on niin kauan kunnes rikon sen. Jos minulla olisi pienikin vihje siitä, että sen rikkomalla sairautta ei enää olisi, antaisin lasikaton sirpaleiden repiä nyrkkejäni sen rikkoessani. Vaan mitään tietoa ei ole, mitä lasikaton yllä on ja minulla ei ole rohkeutta ottaa sitä riskiä, että siellä on jotain tätä sairauttakin pahempaa, niinpä tyydyn leijumaan lasikaton alla ja tyydyn tuulenvireen heilutteluun ja haaaveilen, että lasikaton yllä on jotain parempaa ja minulla on joku päivä vielä rohkeutta rikkoa tämä sairauden lasikatto.