637669%20%282%29-normal.jpg

 

Olipas miellyttävä yllätys lukea kerrankin aito, liioittelematon ja rehellinen artikkeli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä eli bipolaarihäiriöstä, kun Storgård kertoi Iltalehdessä siitä mitä on olla tavallinen, työssäkäyvä ja normaaliolotilaa tavoitteleva mielenterveyspotilas. Yleensä ikävä kyllä meistä Bipopäistä omaksutaan mielikuva, että me ollaan jotenkin ihan sekaisin, joko maniassa sekoillaan ja liehutaan tai masennuksessa maataan ja haudotaan itsemurhaa, välimuotoa ei tunneta.

Todellisuus on aivan toisenlainen ja sinunkin työkaverisi tai naapurisi, jotka käyttäytyvät ihailtavasti ja terveen lailla voivat olla Bipoja. Ei sitä oikeasti muut huomaa, kun ihminen elää tasapainossa sairautensa kanssa ja noudattaa lääkitystä ja tunnistaa olotilansa muutokset. Se sinunkaan naapurisi tai työkaverisi ei vaan halua puhua sairaudestaan, sillä mielenterveyden sairauksista kärsivät leimataan yhteiskunnassa lähes poikkeuksetta. Saatat hänen kuullen puhua jostain tappajasta tai murhaajasta hänen saatuaan tuomion joutua/päästä vankimielisairaalaan, että eihän tommosta voi kukaan normaali tehdä, että onhan se hullu (=joka siis tarkoittaa mielenterveyspotilas puhekielessä) vaikka todellisuudessa vankilaan passitetaan enemmän murhaajia kuin vankimielisairaalaan. Saatat puhua masentuneesta laiskurina tai ihmetellä kun naapurin tuore äiti ei viitsi tehdä sitä sun tätä uuden vauvansa kanssa, huomioimatta, että hänkin saattaa sairastaa ja yrittää kaikkensa päästäkseen vauvan kanssa pihalle edes iltapäivällä. "Ja likaiset vaatteetkin on vanhemmalla 3-vuotiaalla" saatat tokaista.

Tällä tavalla tahattomastikin leimataan mielenterveyspotilaita. Ja me pysytään siksi hiljaa eikä tätä tabua oikein mitenkään saa murrettua. Itse olen ollut hyvin avoin sairaudestani, leimaamisenkin uhalla sillä tiedän raittiina alkoholistina, että alkoholismi on huomattavasti järkyttävämpi sairaus, aiheuttaa huomattavasti enemmän ongelmia, tappoja, perheväkivaltaa, pahoinvointia ympärillään. Ja kun olen ollut avoin, olen myös päässyt kuulemaan niiden sinun naapuriesi ja työkavereidesi mielenterveyden horjumisista ja sairauksista. Monella on masennusta, ahdistusta, paniikkikohtauksia, maniaan verrattavaa rahankäytön ongelmaa, väsymystä, uupumusta, mielialan vaihteluita, agressiivisuutta. Minulle kerrotaan, mutta vähän salaa ja niin ettei muut kuule ja se on ymmärrettävää. Monia näitä oireita ja sairauksia ei kukaan ulkopuolinen huomaa, sillä niitä hävetään ja piilotellaan.

 

Tämä salailu ja häpeä, roolien ylläpito, ettei kukaan huomaa, on kuitenkin haitallista ja lisää ongelmia ja pahoinvointia. Oma lääkärini on sanonut minulle, että juuri tuo roolien vetäminen ja mielenterveysongelmien salailu muilta ajaa sairauden vaan pahemmalle tolalle. Hän vertasi jalka kipsissä olevaa potilasta Bipopäähän ja kysyi aika osuvasti: "Ottaisitko sinä joka päivä töihin mennessäsi kipsin pois jalastasi, jos se olisi murtunut, jotta kukaan ei huomaisi tätä "heikkouttasi"? Niin, "tavallista" elämää elävän mielenterveyspotilaan tulee ottaa kipsi pois jalastaan joka päivä, kipujen pitkittymisen ja pahentumisn uhallakin. Aikalailla vinoutunutta eriarvoisuutta sairastuneiden välillä. Lisäksi kipsi otetaan pian pois, Bipo seuraa sinua loppuelämän, sen kanssa on opittava elämään ja siihen oppiikin.

Bipopää elää diagnoosin ja oikean lääkityksen löytämisen jälkeen lähes "normaalia" elämää. Lääke- ja hoitomyönteinen potilas voi elää vuosia ilman oireita ja oireet sitten tunnistettuaan hakee apua. Lääkkeet ja elämänhallinta ovat pääosassa sairauden hallinnassa ja niillä ääripäät (mania ja masennus) pidetään kurissa, ei niillä iloja ja suruja estetä, kuten moni tietämätön kuvittelee. Kun aivoissa tapahtuu jotain ja olo heikkenee, lääkkeillä autetaan kemiaa päässä toimimaan normaalisti ei auteta muuttumaan muumioksi.

Joskus tämän sairauden kanssa on vaikeita aikoja, silloin tarvitaan lääkkeiden lisäksi muiden tukea ja ymmärrystä. Siksi olisikin tärkeää, että Bipopää saisi olla Bipopää myös ulkomaailmassa ja voisi saada tukea, kuten muutkin sairaat. Voisi itkeä naapurin tai työkaverin olkaa vasten tai vastaavasti pyytää häntä hidastamaa tahtiani, kun työntouhu ja suunnitelmat alkaisivat näyttää vähän yliampuvilta ja suuruudenhulluilta, vaikka luovuus tuntuukin kasvavan huomattavasti lievässä maniassa.

Meitä mielenterveyden sairauksista kärsiviä on aika paljon ja ei me olla tyhmiä tai vähä-älyisiä, me ollaan sun ystäviä, tuttavia, työkavereita ja naapureita. Meillä on pieni ongelma aivojen jonkinlaisten aineiden kulussa ja me tarvitaan siihen vain lääkkeitä. Meillä on Bipo päässä, ihan kuten sulla on pipo päässä, suurimman aikaa se on hyvä, mutta joskus se voi kiristää päätä tai ahdistaa tai olla vähän liian suuri.

Kukaan ei kuitenkaan halua sairastua mihinkään sairauteen ja kukaan ei valitse sairauttaan. Sairauden kanssa on vaan opittava elämään ja sitä helpottaa sinun läsnäolosi ja tukesi, kun voin huonosti. Minäkin lupaan löysätä sinun pipoasi, kun se on liian kireällä ja ottaa sen pois hetkeksi helpottaakseni oloasi, kun se ahdistaa. Erona meillä on se, että sinä voit hankkia uuden pipon, minun Biponi on ja pysyy, mutta minä en ole sairaus vaan minulla on sairaus.