Tässä kirjoituksessani lähden henkilökohtaisempaan suuntaan, joka on paljon helpompaa lateelissa vaiheessa sairautta kuin mielen vuoristoradan alamäen tunneleissa. Viittaan tällä sekä yleiseen käsitykseen siitä, että vahvuudella ja positiivisuudella sekä sisäisellä mielikuvalla kyetä hallitsemaan tätä sairautta edellämainituin ominaisuuksin voisi jotenkin elää jatkuvassa "normaalissa" tilassa. Normaalia heittomerkeissä siksi, että kukaan ei oikeastaan voi määrittää toisen puolesta, mikä on normaali ja toisaalta käytän juuri sanaa normaali, sillä se on tässä sairaudessa se omakohtainen tuntemus siitä, koska ei ole normaali oma itsensä ja koska on.

Minulle oli ehtinyt vuosien henkilökohtaisen normaalini säilyttämisen myötä tulla vahva usko siihen, että hallitsen sairauttani sillä lääkityksellä, joka minulle oli määrätty, sillä määrätietoisuudella, jolla seurasin itseäni, elämänhallinnan taidoillani ja rutiineillani. Olin elämässäni selvinnyt niin kovvista myrskyistä, että tiesin olevani vahva ihminen, lähes voittamaton ja sairauden suhteen täysin voittamaton. Luulin positiivisuuden ja vahvuuden, onnellisen parisuhteen ja lähes täydellisen elämän suojaavan itseäni vuoristoradan huipuilta. Toisin kävi.

Vaan mistä tuunnistaa mania ennenkuin se muuttuu ärtymykseksi ja vihaksi, jos touhuaminen ja innokkuus kuuluu muutenkin persoonaan? Mistä erottaa, että tuhlailu on maniaa eikä tarvittavan hankkimista tai lasten ilahduttamista uusilla tavaroilla tai uusilla elämyksillä, jos talous pysyy jokseenkin hallinnassa? Mistä huomaa olevansa yli-energinen, jos lääkitys antaa rauhan nukkua kohtuulliset yöunet. Eikös "normaalikin" ihminen tee tätä kaikkea. Enkä minäkin saa innostua, kuten "normaali" ihminen? Kaipuu sellaiseksi "normaaliksi" ihmiseksi on kuitenkin suuri ja aina ei haluaisi pohtia, olenko nyt normaali itseni.

Kun käänne sitten ensin agressiiviseksi, vihaiseksi ja ärtyneeksi tapahtuu, sekin alkaa helposti pikkuhiljaa, ainakin minulla ja huomaan tilanteen helposti liian myöhään, sillä manian kärki on jo ehkä ohitettu ja alamäki ahdistukseen ja itseinhoon, pahaan oloon ja itsensä arvostuksen puutteeseen on jo ovella. Silloin tilansa tajuaa, ihan jokainen. Silloin huomaan etten olekaan se "normali" oma itseni vaan vellova ahdistus pahenee hetki hetkeltä ja päivä päivältä. Loppujen lopuksi nämä vellovat tunteet valtaavat mielen ja jopa fyysisen olemuksen ja pahoinvointi koulii sisintä ja kroppaa.

Vahvaksi itsensä kuvitteleva minä alkaa muiden edessä taistelun sisintään vastaan ja tiedostamattaan alkaa suojata itseään siltä, että joku voisi huomata heikkouteni, joksi vahvana ihmisenä sairastumiseni koen. Hammasta purren, koitan selviytyä päivistä, tunneista ja jopa ajoitellen minuuteista. Lapsillekin, jotka ovat tietoisia hyvinkin sairaudestani niinkuin muutkin, pidän yllä terveen kuorta, koitan suojella heitä pelolta, joka oikeastaan velloo itseni sisällä. "Entä, jos tämä paha olo ja ahdistus ei lähdekään?", "Entä, jos en olekaan niin vahva kuin kuvittelin?", "Miksi satutan ahdistuksessani ja vihassani sitä lähintä aikuista rinnallani?", "Miksi en pysty olemaan toiselle se puoliso, joka olen vuosia ollut "normaalina"?".

Itsesyytökset ja sellainen selittämätön ahdistus kuristavat vain otettaan, mitä kauemmin pidän vahvan ihmisen kuorta yllä. Mitä enemmän taistelen sairautta vastaan, sitä vaikeampia ovat hetket yksin sen kuorettoman itseni kanssa ja sitä syvemmälle ahdistukseen ja toivottomuuteen ja jopa sen myötä syntyviin itsetuhoisiin ajatuksiin mieleni painuu.

Tietoisesti, pajon sairaudesta luettuani, osaan ja haluan hakea apua. Tiedän olojen loppuvan joskus ja tiedän muuttuvani omaksi itsekseni vaan samalla pelkään, että oikeaa lääkitystä ei löydy tai sitä ei löydy tarpeeksi nopeasti, kestääkseni yhä tukahduttavampaa ahdistusta sisälläni, joka ei koskaan ole johtunut mistään omaan elämääni liittyvästä, sillä olen ollut kokoajan hyvin onnelinen ja täysin tyytyväinen elämääni, jopa kokenut saaneeni enemmän kuin olisin koskaan haaveillut. Hyväksyin älyllisesti sairastumiseni ahdistukseen ja syvään ulkopuolisuuden tunteeseeni, itseinhoon ja suruuni johtuvan aivoissani olevasta sairaudesta, pöpöstä, kuten tykkään ajatella. Tiesin, että hyvällä hoidolla ja uusien sopivien lääkkeiden löytymisellä ja ajan kanssa, muuttuisin taas omaksi itsekseni, sellaiseksi onnelliseksi.

Pelkkä tietoisuus ja tieto sairaudeta on kuitenkin ollut vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi hyväksyä se, että tätä aivoissani  olevaa sairautta ei voi ohittaa ja voittaa, sen kanssa on vaan elettävä myös kivuliaina aikoina ja sitä vastaan ei voi taistella vahvuudella vaan etsimällä uusia lääkkeitä ja selviytymiskeinoja, uskomalla parempaan huomiseen, kuten niin moneen muuhunkin parantumattomaan sairauteen sairastuneiden on toimittava. Minulla on vaikea sairaus, jota opettelen edelleen hyväksymään ja vahvuus on sen pahin vihollinen. Minäkin haluaisin uskaltaa huonoina aikoina kertoa, että minulla on vakava pöpö kehossani ja tarvitsen paljon apua. Auta minua hyväksymään kipuni ja yritä sinä terveempi ihminen hyväksyä kipuni ja pelkoni, ehkä minäkin voin heittää silloin vahvuuteni naulakkoon ja antaa itseni sairastaa itseni terveeksi jälleen, edes siksi aikaa, kunnes pöpö taas leviää hetkellisesti päässäni.