Niinkuin sitä aina pahimpina aikoina toivoo hartaasti, että saisi olla terve, niin joskus sitä huomaa myös ettei oikeastaan haluakaan olla se joidenkin määrittelemä normaali. On hyvin opettavaista elää tämän sairauden kanssa ja jokainen kerta, kun syvältä ahdistuksesta on päässyt nousemaan, tuntee jälleen itsensä uudesti syntyneeksi, voittajaksi ja entistä onnellisemmaksi. Juuri siksi, että tietää, mitä on olla hyvin sairas ja hyvin ahdistunut ja jopa itsemurha altis.

Kun vaan jaksaa uskoa oman mielensä jälleen tervehtyvän ja hakee aktiivisesti apua ja saa apua sekä läheisiltä että ammattilaisilta, tulee jälleen se aika, kun voi paremmin. Tämän sairauden kanssa sitten se onnellisuus ja ihan tavallinen elämä ovatkin "normaalia" paljon autuaampia. Tätä tilaa osaa arvostaa.

Tänään minulla ei ole paljon kirjoitettavaa, mutta tahdon kirjoittaa, että kaikki on paremmin kuin hyvin, tänä kauniina lokakuisena päivänä. Toivo pitää minut huonoina aikoina hengissä, hyvinä aikoina jaksan olla onnellinen jo siitä, että olen hengissä ja saan elää. Tänään luin kommentteja blogitani ja se sai minut kiitolliseksi ja onnelliseksi. Me sairastuneet ollaan onnellisia aika pienestä, sellaisesta, jota terveet pitää itsestään selvyytenä. Se on sairauden aurinko, tänään lokakuun aurinko paistaa minulle. Toivon, että se paistaa minulle huomennakin ja sinulle. Ja jos sataisikin niin ei se sade ikuisesti kestä.