Istuskelen nyt tässä kaksi ja puoli viikkoa osastolla pahimmasta toipuneena. Hieman sivussa "olohuoneen" seurustelutilasta, pienen pyöreän pöydän ääressä. Kuuntelen samalla muiden keskusteluja milloin hoidoista, erilaisista sairauksista, lääkkeistä tai ihan vaan juuri tv:stä tulevista uutisista.

Pahimmasta toipuminen on ollut kohtuullisen nopeaa, siltikään en vielä ole ihan terve. Vauhti on hidastunut ja vuoristoradalla ajelu on loppunut, olo on suurimman aikaa normaali, tasainen ja hyväntuulinen Suvi. Ajoittain tunnen kuitenkin vielä ahdistuksen jylisevän pintaan, täysin odottamatta, mutta melko harvakseltaan, en enää edes joka päivä ja lääke lopettaa alkaneen ahdistuksen kyllä jo lähtöönsä.

Kun vauhti loppui ja vuoristorata-ajelut tasaantuivat, helpotus oli valtava. Se jättää kuitenkin jälkensä minuun parilla tavalla. Tilalle pyrkii täysi uupumus ja tyhjyys. Hetki sitten jaksoi ja halusi tehdä vaikka mitä ja seurusteli innolla kaikkien kanssa, nyt mielummin istuu ja juttelee rauhakseltaan. Mukava olisi puuhata, mutta ajatuksen lentoa ei enää ole eikä tekemistäkään keksi eikä oikein jaksa tehdäkään mitään tarpeetonta. Hetki sitten kaikki ideat tuntuivat mahtavan hyville ja tekeminen mielekkäälle.

Toinen jälki onkin sitten syvempi, se sama, joka jylläsi jo ahdistusten aikoina ja keskellä sairauttakin. Epävarmuus omasta kunnosta; Olenko nyt oikeasti oikealla tiellä, olenko paranemassa, tunnistanko koska olen oikeasti terve ja valmis lähtemään kotiin ja töihin? Odotan jo tämän yksitoikkoisen (mitä nyt metelit eristyshuoneista ja riitaisat ja psykoottiset, pelottavatkin ihmiset) sairaalaelämän keskellä erityisen kaihoisasti takaisin arkeen. Kotiin pääsyä, töiden tekemistä, pyykkien pesua, nukkumista omassa sängyssä ja sitä kaikkea tavallista, mitä tämä ei ole.

Täällä on minulla nyt aika pysähtynyt odottamaan arkeen pääsyä. Se on sitä mitä odotan ja mitä pelkään liian aikaisin innoissani haluavani. En halua tuottaa läheisilleni pettymystä en työkavereille enkä itselleni, menemällä sairaana takaisin arkeen. Koitan hammasta purren sietää maleksimista ja odottelua ja antaa hoitavalle taholle kaiken vointiini liittyvän tiedon, jotta he voisivat tehdä oikeita päätöksiä.

Palaan oleskelutilaan ja katson muiden kanssa Salkkarit ja jutellaan maailmasta seinien ulkopuolella. Lähes kaikki haluavat palata omaan arkeensa, kuka yrittäjäksi, kuka teknikoksi, kuka lastenhoitajaksi tai opiskelijaksi. Minä olen onnekas meistä ja saan kertoa elämästäni ulkopuolelle ja minua kuunnellaan, moni ei voi tai halua tai uskalla. Siksi lähetänkin kaikilta täältä terveiseni ulkomaailmaan. "Katso mua silmiin ja hymyile".