Viimeisen kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut paljon. Lääkekokeilut ovat olleet epäonnistuneita ja lopulta se ajoin minut vakaviin pelkotiloihin niin, että yksin kotona en uskaltanut liikkua keittiön suojista mininkään. Nurkkien takana ja portaiden yllä tuntui olevan joku tuntematon pelko, "shadowman".

Tähän pelkotilaan sain jälleen uutta lääkettä ja pelot poistuivat ja tilalle tuli epätoivo jälleen siitä, että mikään ei enää minua voi auttaa. Aloin painua vahvaan ahdistukseen ja ehkä jopa psykoosin omaiseen tilaan. Sellaiseen tilaan etten kykene muistamaan sairaalaan tuloani enkä ensimmäisiä päiviä kuin hetkittäin. Taisin nukkua psyykkistä väsymystäni pois ensimmäiset päivät.

Siitä toivuttuani ja palattuani elävien kirjoihin olotila vaihtui jälleen hypomaniseen vauhtiin. Askartelin, piirtelin, pesin pyykkiä, jopa puhtaita, siivosin osaston pöytiä ja huonettani. Energiaa olisi ollut paljon enemmänkin, mutta tekemistä täällä vain ei ole. Ulkoilulupiakaan minulla ei vielä ollut.

Hypomaaninen vaihe siirtyi nopeasti tylsistymiseen ja apaattisuuteen, ajoitellen alkoi tuntua ihan kohtuulliselle ja sitten taas lähdettiin alamäki-kiitoon. Jälleen vaiheeseen, jossa pelkää etten ehkä paranekaan, kun ahdistaa ilman syytä ja teen parhaani jatkuvasti olojeni tasaamiseksi. Ahdistus toi mukanaan sitten vanhat painajaiset; pelot, häpeän, itsesyytökset ja arvottomuuden tunteet. Ahdistus on tässä se pahin kestettävä vaihe. Diagnoosina on sekamuotoinen kaksisuuntasen vaihe, kaikkein raskain. Tämä on itsemurha alteinta vaihetta ja siksi on parasta olla sairaalassa valvottavana 24h. Enhän minä toki halua kuolla, en vaan jaksa enää tätä sairautta, sairaus on sietämätön ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Pääsin sitten jopa kotilomalle lauantai-päiväksi, odotin sitä onnessani. Koti oli ihana, mies oli ahkeroinut ja lapsetkin siivonneet, koirat ottivat ilolla vastaan. Saunottiin ja syötiin ja oltiin lähekkäin. Olla hetki kotona tuntui ihanalle, mutta siihen liittyi toinenkin puoli. Siellä huomasi, kuinka sairas vielä oli, kykenemätön tekemään niitä asioita, joista normaalisti nauttii. Niin ihanan päivän kuin puoliso oli minulle järjestänytkin, oli ahdistavaa huomata, etten pärjää kotona. Ahdistus oli sitten palattuani niin kova, että jouduin turvautumaan ahdistuslääkkeeseen, niin pahalle tuntui jäädä yksin ja hyvästellä puoliso. Niin pahalle tuntui tämä toivottomuus selvitä takaisin omaksi itsekseni.

Lääkkeitä tässä nyt tiputellaan hissukseen pois ja sekin vaikuttaa näihin oloihin. Koskaan ei tiedä onko tunnin päästä iloinen vai surullinen, niin vaikka sydämessään on kovin onnellinen. Tässä tilassa toivoo, että jaksaa kestää nämä olot ja tämän tuskan eikä satuta itseään, tässä tilassa toivoo, että toivo kannattaa ja huomenna on taas paremmin.