Pääsin eilen viimein 3,5-viikon jälkeen osastolta kotiin. Pitkästymisen ja odottelun aika loppui vihdoin. Kaikki kotiin ja läheisiin liittyvä tuntui ihanalle. Lasten jutut tuntuivat hyper-tärkeiltä ja hymyt saivat silmäkulmat kostumaan. Kaikki huolehtivat, että minulla oli hyvä olla. Pyykkien ripustaminen ja nyssäköiden purkaminen kaappeihin oli mahtavaa. Sohvalla makailu, oma sänky, koira toisessa kainalossa ja itse rakkaan kainalossa oli ihan uskomatonta.

Nukuin hyvin ja saatoin kävellä unissanikin, kun olin vielä alitajunnassa kuitenkin sairaalassa ja siellä heräsin aina aamuyöllä tupakalle. Aamulla kuuntelin, kun puoliso valmistautui töihin lähtöön ja nousin itsekin lopulta aamukahville. Sitäkin sai juoda niin paljon kuin halusi, kukaan ei vahtinut...taisin juoda vähän sitten liikaakin.

Ehdin laitella vielä pyykkejä kuivamaan ennen kuin lapsi lähti kouluun ja mieli oli innokkaan odottava. Vaan mitäs sitä nyt odottaisikaan? Lähes kuukauden kestävä laitoshoito oli tehny tehtävänsä. Ei olekaan odotettavissa verikokeita, aamulääkitysjonoa, lounasjonoa, suihkujonoa, lääkäriaikoja, pitkäveteisiä tv-sarjoja, juttuseuraa sohvaringissä... Nyt olenkin vain minä ja hienoinen kykenemättömyys tarttua kodin tehtäviin. Pyykkikone on ainoa, jonka tuloksia odottelen, muuhun en oikein vielä osaa tarttua.

Hassua olla yhtäkkiä näin saamaton, kun ylipäätään rakastan touhuamista. Tekemistäkin olisi, mutta aloitteellisuus puuttuu. Tätä se laitostuminen varmaankin on? Mitä laitoksessa säilöminen tekee siellä kuukausia tai vuosia oleville? En uskallla edes ajatella, mutta nyt ymmärrän heitä.

Niinpä päätin kirjoittaa, jotta en ole aivan jouten ja päätin haravoida viimeisiä lehtiä pihalta ja yritän väkisin aktivoida itseni puuhastelemaan asioita. Se on yllättävän vaikeaa. Tähän tilaan kaikista parasta lääkettä olisi päästä takaisin töihin, se aktivoi ja pitää arjen raameissa. Ehkä saan kuitenkin itseni tässä loppusairaslomalla vauhtiin, pienin askelin. Mutta kyllä hei, tämä tyttö kaipaa takaisin töihin. Kotiutumisen haaste on paljon suurempi kuin työhön paluun haaste.