Olen saanut viettää pitkän viikonlopun kotona. On saunottu, lämmitetty takkaa, halittu ja juteltu. Pienet kotiaskareetkin maistuu ja sujuu. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa, koti tuntuu kodille, mutta tunteet ailahtelee vilä viimeisten lääkemuutosten vuoksi. Hermosärkyihini, minulla on siis kaiken muun lisäksi alkoholin iheuttama poluneuropatia jaloissa, 5-vuotta syömäni hermosärkylääkkeet lopetettiin juuri ennen tätä lomaani ja vaikka olotilat noin kaksisuuntaisen suhteen alkavat olla melko tasaisia, tämän viimeisen lääkkeen (gapapentin=Neurontin) aiheuttamat vieroitusoireet ovat kuin narkkarileffasta. Hiki lentää ja palelee, kädet tärisee niin ettei puolison iloksi ajattelemani ripsivärin laitto meinannut millään onnistua, jalat menevät lyhyestäkin kävelystä täysin tukkoon...

Näistä "kitkuista" huolimatta, viikonloppu on ollut äärimmäisen täynnä iloa ja onnea, yhdessäoloa. Oma sänky rakkaan kyljessä ja neuvottelut teinien kanssa säännöistä, hymyt, halaukset, suukot, oma suihku, sauna, pihan siivoilu ja remontin jäkeinen vessan järjestely, meikkailu, hiusten laitto... Niin moni asia arjessa on ihan mielettömän hienoa ettei sitä osaa kaivatakaan ennen kuin sen menettää.

Nyt ollaan sitten sunnuntai-illassa ja aamulla on paluu takaisin osastolle vielä kahdeksi päiväksi. Väkisin hiipii kyynel silmään eikä vain hiivi vaan kyyneleet valuu vuolaina pitkin poskia. Nuorimmainen tulee koiran kanssa lohduttamaan, kummastakin tämä tuntuu vaikealle, koirasta ei niinkään. Se kun saa ruuan joka tapauksessa joltain, me ihmiset kuitenkin kaivataan vähän eri tavalla, jo valmiiksi ennen oikeaa ikävää.

Kyseessä on vain kaksi vaivaista päivää, mutta päivien kuluessa kaikkea ja kaikkia on tullut yhä ikävämpi ja ikävämpi. Ikävöin arkea, en halua olla enää potilas, jonka elämää siloitellaan vaan Suvi, joka tykittää täysillä elämässä, iloitsee kaikesta, mikä nyt on vain lomilla lainassa. Viivähdys kotia vain kunnes tämä potilasaika on vain viivähdys muistojen arkistoissa, arkistoissa, joista aion jättää jälleen muistoksi arjen arvostuksen.