Ja niinhän tässä on sitten edetty, että mikään lääke ei ole minua oikein auttanut ylös tästä kaksisuuntaisen masennusvaiheesta. Ei edes puolison typerät vitsit, jotka yleensä sulattaa kenen vaan sydämen. Olen siis nyt käynyt kaksi kertaa sähköhoidossa. Ensin minut nukutetaan ja sitten oikean ohimon kautta laitetaan sähköä menemään. Toimenpiteestä ei jää oikein mitään mieleen, jopa samaisen aamun tapahtumat unohtuvat. Jälkitiloina on päänsärkyä ja huonovointisuutta, ehkä vähän lihaskipujakin.

Muistikatkot, päänsäryt ja lihaskivut on täysin hallittavissa ja kokemukseni sähköhoidosta näiltä kahdelta kertaa ovat hyviä. Henkilökunta huolehtii ja tunnelma on turvallinen. Pahin päänsärky onkin sitten ihan toisenmoinen, kaksisuuntainen päänsärky. Se ei ole tuo fyysinen jumputtava tunne päässä vaan syyllisyys. Miksi en ole jo terve, miksi en voi tehdä töitä, miksi minun aivoni ovat tällaiset, teenkö parhaani parantuakseni...

Tämä syyllisyys eli "kaksisuuntainen päänsärkyni" saa minut voimaan pahoin. Se saa minut miettimään keinoja, joiden avulla voisin esittää tervettä ja tehdä normaaleja juttuja. Se saa minut miettimään etten kuuntelisi lääkäriä vaan menisin vaan töihin ilman hänen suositustaan. Kukaan ei ole aiheuttanut tätä syyllisyyttä minulle, paitsi minä itse. Silti se hallitsee tänään mieltäni, saa minut tuntemaan itseni heikommaksi ja epäkelvoksi yhteiskunnan jäseneksi.

Jotenkin on helpompi kestää nämä sähköhoidon fyysiset kivut ja jopa muistikatkot, mutta tämä psyykkinen päänsärky on hirveän raskas kantaa. Tunnen olevani talviunilla oleva nalle, joka ei saa syyllisyydeltään nukuttua vaan kyhjöttää kolossaan hereillä yksin koko talven.