Bipo on osannut viskoa minua hyvin rajusti viimeisn vuoden aikana. Olen ollut äärettömän sairas joitain henkireikiä lukuunottamatta. Tämä on sellaista sairauden lasikaton alla olemista. Minä en tiedä onko sen lasikaton toisella puolella pimeää ja tuntematonta, onko siellä ehkä jopa kuolema vai olisiko sittenkin paraneminen.

Täällä minä leijun sen lasikaton alla, välillä pohjalla ja välillä kattoa hipoen. Lasikaton läpi ei pääse rikkomatta sitä ja vaatii rajua rohkeutta mennä ja rikkoa se, toisaalta on epämiellyttävää ja toivotontakin leijua täällä välimaastossa edestakaisin ja kuvitella tekevänsä niin koko loppuelämänsä. Tämä leijuminen sairauden lasikaton alla tuntuu kuin joku muu ohjailisi minua, painaisi alas ja nostaisi ylös, kuin tuuli tekee höyhenelle. Oma päättäväisyys ja usko horjuu tällaisessa tilassa kuin niillä ei olisi mitään merkitystä.

Sairauden lasikatto on niin kauan kunnes rikon sen. Jos minulla olisi pienikin vihje siitä, että sen rikkomalla sairautta ei enää olisi, antaisin lasikaton sirpaleiden repiä nyrkkejäni sen rikkoessani. Vaan mitään tietoa ei ole, mitä lasikaton yllä on ja minulla ei ole rohkeutta ottaa sitä riskiä, että siellä on jotain tätä sairauttakin pahempaa, niinpä tyydyn leijumaan lasikaton alla ja tyydyn tuulenvireen heilutteluun ja haaaveilen, että lasikaton yllä on jotain parempaa ja minulla on joku päivä vielä rohkeutta rikkoa tämä sairauden lasikatto.