Kuinka ihminen voikaan olla niin takertunut omaan vahvuuteensa, kuten minä olen? Yritän oppia siitä pos, mutta siihen tarvitsisin järjen äänen lisäksi taitoa henkisesti irrottautua vahvuuden verkostani, jonka olen itse itselleni kasvattanut elämäni varrella, todennäköisesti jo lapsuudestani asti. Olen elänyt myytissä, että vahvat pärjäävät ja vahvat hallitsevat elämäänsä, minä pärjään yksin.Todellisuudessa vahvat myöntävät heikkoutensa. Minulle se on hyvinvointini kannalta ratkaisevinta tällä hetkellä ja kaikkein korkein vuori ylitettäväkseni, repiäkseni vahvuuden verkon ympäriltäni.

Olen ollut lapsena ja nuorena pärjäävä ja lahjakas. Niinpä olenkin elämässäni kompuroinut juuri vahvuuteni takia, olen aina koittanut pärjätä omilla voimillani ja jos en ole pärjännytkään, olen sen osannut taitavasti muilta piilottaa. En ole halunnut näyttää heikkouttani tai voimattomuuttani kenellekään.

Yritin nuorena aikuisena pärjätä ja parantaa psykopaattia. Annoin hänen tappaa itseluottamukseni ja vahingoittaa koskemattomuuttani. Olisin voinut pyytää apua, mutta mielestäni, alitajunnassani kai häpesin kykenemättömyyttäni ja heikkouttani pärjätä. Parjasin itseäni toisen syyllistämistä asioista, en ollut tarpeeksi hyvä, tarpeeksi vahva, tarpeeksi mitään, auttaakseni toista ja kunnioittaakseni itseäni myöntämällä ettei minun puolisoni ollut sitä, mitä esitin ja kerroin muille, myöntämällä olevani voimaton hänen otteessaan. Olin muka vahva ja kestin kaiken vääryyden ja väkivallan, olin syyllinen, koska en ollut tarpeeksi täydellinen. Vahvuus esti minua pyytämästä apua, kestin viimeiseen asti, lähes kuolemaani.Silloin sairastuin, mania kai oli pelastukseni. Kuvitteellinen hyvä olo. Masennukseen minulla ei ollut varaa kuin yksin yöllä.

Vahvuuteni jatkui ja pyrin olemaan hyvä äiti, vaimo, työkaveri. Halusin miellyttää kaikkia ja näyttelin vahvaa, vaikka olin luuhistumassa sairauden taakan alle, alkoholi lääkkeenäni olin luuhistua senkin alle. Juotuani tarpeeksi, alkoholin vaikutuksen alla uskalsin huutaa apua. Ensin itsemurhayrityksen muodossa sitten humalassa lopulta kääntyä äitini puoleen. Selvinpäin en olisi varmaan koskaan myöntänyt heikkouttani sairauksien kanssa taistelussani.

Silloin heittäydyin ensimmäistä kertaa autettavaksi, jouduin luopumaan vahvuudestani, mutta vain hetkeksi. Hetkeksi, kunnes oli aika taistella sairauksia vastaan, alkoholia ja kaksisuuntaista vastaan. Silloin vahvuus oli puolellani. Vahvuus minussa taisteli takaisin menettämäni itsetunnon, menettämäni ihmisyyden yhteiskunnassa, menettämäni itsearvostuksen. Vahvuuteni voitti alkoholin ja voittaa sen joka päivä, josko en sitä juurikaan joudu ajattelemaan arjessani, sillä vahvuuteni on sanonut aikoja sitten heipat sille myrkylle, tilalla on hyvä olo ja onni herätä uuteen aamuun perheen läheltä.

Vahvuuteni on silti vielä läsnä taistellessani sairauttani, kaksisuuntaista vastaan. Vahvuuteni antaa sairauden edetä liian pitkälle ennenkuin ymmärrän tipahtavani. Sen olen kuitenkin oppinut, että tajutessani järjelläni olevani heikko sairautta vastaan, annan myös vahvuuden tunteen verkon raottua ja antaudun hakemaan apua. Vahvuuteni taas ei anna minun lopettaa avun hakemista ja luovuttaa. Vahvuus on siis heikkouteni ja vahvuuteni, sen kanssa pitää vain opetella tasapainottelemaan.