Nostan päätä hitaasti ylös tarkistaakseni kellonajan vaikkei sillä ole oikeasti minulle mitään merkitystä. Aika on merkityksetön, päivä on merkityksetön. Nousen kuitenkin ylös sängystä. Haahuilen parvekkeelle tupakalle, keittelen kupin pikakahvia ja istahdan tietokoneelle. Luen lehdet vaikka uutiset ovat etäisiä ja merkityksettömiä. Surffailen facebookissa vaikka muiden into puuhailla ja vireys ja elämän jano ärsyttävätkin. Tuntuu epäreilulta.

Samaa rataa haahuilen koko päivän. Polttelen tupakkaa, katson telkkaria näkemättä oikeastaan mitään ja lueskelen netistä juttuja, niiden merkitsemättä minulle mitään.Päivä kuluu odotellessa iltalääkkeiden tuomaa helpotusta, nukahtaminen.

Neljä kuukautta olen nyt elänyt tässä merkityksettömyyden tilassa. Aluksi kaikki oli täysin mustaa, toivon tunnetta ei ollut, en nähnyt elämässä mitään merkityksellista, halusin vain nukkua, nukkua pois. Lääkitys on kuitenkin vähän helpottanut oloa ja maailma ei ole enää musta. Se on tummansininen kuin yötaivas ja siellä vilkkuu tähtiä, pieniä toivon kipinöitä.

Yritän edetä tässä juoksuhiekassa ylös ja kohti tähtiä. Juoksuhiekasta on vaikea päästä ylös, mutta jatkan yrittämistä. Ystäväni, autathan minua. Sano minulle, että me selvitään tästä. Älä sano minulle, mene ulos se piristää. Se nimittäin piristää vasta sitten, kun olemme selvinneet juoksuhiekasta asfaltille.